Rehellisen julmia raivostumisia

Turun Sanomat 15.1.2018

Jossain vaiheessa ihmiseltä voi mennä hermot elämän jatkuvaan suorittamiseen ja hän alkaa vihata koko maailmaa.

Annika Brusilan romaanissa Verisukua juuri näin käy Violalle, nelikymppiselle perheenäidille, joka jättää perheensä Helsinkiin ja tekee hallitun katoamistempun Turkuun, vuokralle Piispankadun pieneen puutalohuoneistoon.

Täällä hän alkaa uudelleen harjoitella hengittämistä ja hetkestä nauttimista, usein Hämeenkadulta haettujen Nurmi & Sulosen luumumunkkien voimalla.

Violan ja Kallen räiskähtelevän parisuhteen aikaisempia vaiheita selviteltiin jo Brusilan esikoisromaanissa Kalliolla (2016).

Tuolloin Violan ongelmiin todettiin syylliseksi traumaattinen lapsuudenkoti, jossa kulissit pysyivät pystyssä rahalla, eikä äidin alkoholismista tai isän väkivaltaisuudesta puhuttu.

Nyt välienselvittelystä on kulunut seitsemän vuotta ja molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kaksosetkin ovat jo 15-vuotiaita teinejä, joten Violan ei periaatteessa tarvitse enää jännittää.

Mutta miten päästä irti, jos on hukassa, stressaantunut, masentunut eikä saa nukuttua?

Brusila kirjoittaa hyvin vapauden romanttisesta alkuinnostuksesta, joka kyllä vaihtuu realistisempiinkin totuuksiin yksin elämisestä.

Romaanissa saadaan kiinni ärsyketulvan loppuun ajamista ihmisistä, joihin kuuluu myös hylätty aviomies Kalle. Tunteet heittelevät avuttomuudesta raivoon. Seuraa voimakkaita purskahduksia, kun kyllästytään olemaan korrekteja ja pahaa oloa päästellään ulos. Syytösten kohde ei aina ole oikea, mutta tunne on.

Sekin tuntuu hyvältä, että vaikka viha antaa päähenkilöille voimakasta energiaa, he myös tietävät sen olevan joskus aika epäkypsä tapa suhtautua asioihin.

Juonen kannalta Verisukua ei ole niin ehyt kirja kuin edeltäjänsä.

Tapahtumia on varsin paljon, sillä Violan muuton lisäksi Kalle saa kuulla adoptiotaustastaan ja kohtaa vielä biologiset vanhempansa. Omat kaksostytöt jäävät hiukan kummallisesti teoksen sivuhenkilöiksi.

Kertojan liukuminen kaikkitietävyydestä räävittömään minäkerrontaan toimii taas hauskasti, mutta sinuttelua voisi karsia.

Joskus eksytään turhille sivupoluille. Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea siitä, mikä on perimän osuus ihmisen persoonallisuudessa ja voiko aikuinen ihminen iloita jälleen elämästään.

Mari Viertola



Takaisin kirjailijan sivulle