Arvio: Jarmo Huhtala kulkee jalokalan perässä luontoa kunnioittaen

Lapin uutiset 13.07. 15.24

Kun kymmenvuotias Jarmo Huhtala löysi ensi kerran tiensä kotinsa läheiselle Länsi-Lapin pienelle, humuksen värjäämälle Taapajoelle, hänen heitto-onkensa syöttiin tarttui kaunis hopeakylkinen kala, jolla oli mahtava purjemainen, sinertävä selkäevä.

Kala oli outo. Vasta Antti-eno toi asiaan selvyyden. Jarmo oli saanut harjuksen, jalokalan.

Vuosia ja monta saaliiksi päätynyttä harjusta myöhemmin kirjoittaja pääsi Pohjois-Ruotsiin suuntautuneilla kalaretkillään huomaamaan, että ruotsalaiset eivät isommin arvosta harjusta saaliskalana. Jalokala on heidän mielestään punalihainen.

(Saman jouduin kerran itsekin kokemaan, kun Kaitumjoen varrella esittelin ylpeänä harjussaalistani vastaani tulleelle saamelaismuorille. - Harren, den smakar ju ingenting, hän totesi.)

Suomen Lapin ja Pohjois-Ruotsin kalavesillä viihtyvän Jarmo Huhtalan ja hänen kalakaverinsa saaliit eivät ole pysähtyneet Suomessa laajalti arvostettuun harjukseen. Myös taimenet, raudut ja siiat ovat iskeneet näiden kanootilla liikkuvien heittokalastajien perhoihin ja uistimiin. Puhumattakaan erämaajokien ja -järvien joskus tuottamista yllätyksistä, saaliskaloista, jotka tunnetaan nimellä hauki.

Huhtala työskentelee ylitarkastajana valtion alueellisen ympäristöhallinnon palveluksessa ja hänen tehtäviinsä ovat sisältyneet muun muassa monet Lapin jokikunnostushankkeet. Hänen esikoisteoksensa tarjoaa lukijalleen kaikkea muuta kuin tiedemiehen kuivakiskoisuutta. Päinvastoin kyseessä on mitä mainioin eräkirja kaikenikäisille pohjoisen luonnossa viihtyville ja sen haasteita pelkäämättömille kalastuksen ystäville.

Joet ja järvet Lätäsenolta Lainion latvoille tehdään kirjassa tutuiksi hersyvillä tarinoilla ja värikkäillä kielikuvilla. Niitä ryydittää kalakavereiden antaumuksellinen keskinäinen naljailu, jossa toki on aistittavissa enemmän huumoria kuin kaunaa ja kateutta.

Luonnonsuojelullinen näkökulma ei kirjassa ole unohtunut. Se tuodaan teoksessa esille enemmän maltillisesti mietiskellen kuin voimallisesti julistaen. Liian moneen siivottomaan nuotiopaikkaan ja sen ympäristöön erämaassa törmänneenä Huhtala aiheellisesti muistuttaa: "Meille on kunnia-asia, että leiriytymisestämme ei saa jäädä mitään jälkiä luontoon, tulistelusta jääneitä hiilloksia lukuun ottamatta."

Tämän ajattelun soisi erämaan kulkijoiden mielessä ja ennen kaikkea käytöksessä yleistyvän laajasti, sillä metsäsikoja riittää runsaasti myös pohjoisen jokien varsilla.

"Lapin matkailun valttikortti on puhdas ja koskematon luonto, mutta usein tuntuu siltä, että teemme kaikkemme menettääksemme tämän kortin kädestämme", kirjoittaa Huhtala.

Rakkatammukoita ja Lapin taikaa tarjoaa lukijalleen mieluisan ja mielenkiintoisen lukukokemuksen. Teos on letkeää ja opiksi otettavaa luettavaa kaikille pohjoisen erämaiden ja heittokalastuksen ystäville.

MARKKU TORKKO





Palaa kirjailijan sivulle