
Miten Jäppinen ja sala-ampuja on syntynyt?
Ennen oli Saviseudun alavilla mailla hallanvaara, pohjoisten tuulien tuoma, suurimpia uhkia. Mutta kun rautatie valmistui, myös uhkakuvat muuttuivat. Suuri kaupunki, Turku, hyvine sekä pahoine asioineen ja rikoksentekijöineen tuli lähemmäksi. Vaikka suurin osa tämän rikosromaanin henkilöistä ja tapahtumista on fiktiota, kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta, konstaapeli Jäppinen, kuten myös monet muut oikealla nimellään tarinassa esiintyvät, ovat totta. He ovat kerran vaikuttaneet Saviseudulla. Tutuille paikoille, kirjoittajankin lapsuuden maisemiin, sijoittuvat tapahtumat kertovat 1930-luvusta, jolloin autot olivat harvinaisia Petäjoen tiellä, junat pysähtyivät jopa Piltolassa ja Turussa kulkivat vielä raitiovaunut.
Miksi kirja piti kirjoittaa?
Ensimmäinen Jäppis-kirjani, loppuunmyyty Murha menneiltä ajoilta syntyi kunnianosoituksena synnyinseudulleni Saviseudulle, Loimaan Hattulanmäelle ja sen väelle, mutta myös siksi, että katsoin olevani sen velkaa muutamille siinä esiintyville, tosin jossain määrin fiktiivisille henkilöille. Ehkä siinä kaikki ei olekaan keksittyä?
Tämä toinen Kustannus HD:n julkaisema Jäppinen ja sala-ampuja syntyi, koska muutamat, kohteliaat, ensimmäisen Jäppis-kirjan lukeneet sanoivat lukevansa ehkä vielä uudenkin Jäppisestä kertovan tarinan, jos sellaisen saan aikaan.
Kuka Jäppinen?
Jos lukija sallii, Jäppisiä on kaksi. Konstaapeli William Jäppinen on vaikuttanut lainvartijana Saviseudulla kaikkien loimaalaisten tuntemana, kaikkien arvostamana 1920–1930 luvuilla. Kunnia hänelle ja hänen muistolleen!
Kirjan konstaapeli Jäppinen ei ole William Jäppisen klooni; hän elää omaa elämäänsä, jossa toki on paljon yhteistä oikean Jäppisen kanssa. Molemmilla on vankkarakenteinen polkupyörä, poliisin sarkainen virkapuku ja saappaat kesälläkin. Mauser-pistooli taskussa ja salkku pyörän takana.
Jäppis-kirjoissa ei jahdata huumehörhöjä; ei kokoilla ruumiinkappaleita pakasteista tai kaatopaikoilta; ei pureta viime tingassa pommeja ydinvoimaloista tai presidentinlinnasta; ei pelasteta sankarittaria puoli tuntia palaneesta talosta, hapettomassa viiden sadan asteen kuumuudessa.
Jäppinen ei liioin pörrää helikopterilla torin yllä, ei kaahaa Bemarilla kylki edellä kahtasataa, eikä 1930-luvulla käytetty DNA-tekniikkaa.
Jäppinen soittaa joskus mandoliinia, mutta ei herää vieraassa sängyssä mandoliinikrapulassa jyskyttävään päänsärkyyn.
Jäppis-kirjat eivät ole konstaapeli Jäppisen henkilöhistorioita, eivät Loimaan poliisilaitoksen historiaa eivätkä liioin Petäjoen tai Hattulanmäen kyläkirjoja. Sellaisten kirjoittamiseen eivät tietoni ja kärsivällisyyteni riittäisi.
Ympäristö
Jäppis-kirjojen kotiseutu on Loimaan pitäjä itäpuolen kylissä, Hattulanmäessä, Petäjoella ja Joenperässä.. Hattulanmäessä oli lapsuudenkotini. Sinne minut tuotiin Petäjämäestä, kuten myös veljeni pari vuotta myöhemmin. Kauhanojan koulussa aloitin koulutieni. Hattulanmäestä perhe muutti kauppalaan, Turuntie 13:aan, josta kävin ensimmäiset oppikouluvuoteni. Petäjoella sekä Huovintiellä, Turun radan varressa asuivat serkut. Petäjoen tiellä opin ajamaan polkupyörällä. Loimijoesta, Maamieskoulun rannasta, sain ongella 6-vuotiaana ensimmäisen kalani, 5-senttisen särjen, jonka vein taskussa äidille nähtäväksi. Loimijoessa opin uimaan, rautatiesillan pielessä.
Turku oli lapsuuteni kaupunki, suurkaupunki, jonne mentiin junalla. Siellä oli mahtava kirkko, siellä kulkivat raitiovaunut ja siellä asui toinen tätini, ei kuitenkaan Raunistulassa. Tädit, kuten myös äitini, olivat syntyneet Liedossa, Yliskulmalla. Äiti ja molemmat tätini puhuivat, ainakin keskenään Turun murretta, he olivat "Nummelinin flikoi Liarost".
Miten tarinat syntyvät?
Ensin on tarinan siemen tai pieni itu. Tässä se oli tietysti ajatus murhasta Jäppisen toiminta-alueella, nyt Petäjoella. Idusta versoo juoni, joka rönsyilee niin, että liikoja täytyy välillä saksia pois. Kun sitten ottaa mukaan jonkun henkilön, usein aluksi oikeasti eläneen, kuten Jäppisen, huomaa, että henkilö onkin itsenäinen persoona, joka elää myös omaa elämäänsä, eikä noudata kaimansa elämänkertaa, eikä aina kirjoittajan suunnitelmia. Ja henkilö tuo mukana kavereitaan, eräänlaisia siipimiehiä, joskus naisiakin. Pian alkaakin jo väkeä lappaa mukaan liian kanssa. Porukkaa tulee taloista ja torpista, pihoilta ja toreilta, kaupoista, junista, asemilta, ravintoloista, autoista ja ratikoista. Sellaisia tyyppejä änkeää esiin, joita kirjoittaja ei tiedä koskaan olleenkaan, edes mielikuvituksessaan. Pian niitten kanssa on ihmeessä — joku täytyy pudottaa pois, mutta siististi. Karkeampi pois toimittaminen on rikollisten ja sala-ampujien hommaa.
Tarinaa syntyy itsestään, mutta loppu, se täytyy, piru vieköön, kirjoittajan tehdä itse. Jos ei muuta keksi, täytyy kirjoittaa Epilogi. Oikeastaan se olisi syytä väsätä jo kirjoittamisen alkuvaiheessa. (Ihan niin kuin tuliaiset matkalta. Ne kannattaa ostaa jo ennen matkaa, muuten hyväkin reissu menee tuliaisten etsimiseen.)
Miten kirjan henkilöt syntyvät?
Monet tämän kirjan henkilöistä ovat syntyneet ihan oikeasti sillä vanhalla tavalla. Useat, myös kirjoittaja itse, syntyivät Petäjänmäessä. Mutta monet, kuten Jäppinen, ovat perisuomalaiseen tapaan tulleet maailmaan saunassa.
Suurin osa useimpien kirjojen, jopa muistelmien, henkilöistä syntyy kuitenkin kirjoittajan mielikuvituksessa. Näin tietysti on vielä enemmän tarinoiden, fiktioiden, kohdalla. Tai ehkä henkilöt ovat jo kirjoittajan pääkopan sisällä, valmiina otettaviksi palvelukseen, joko hyvinä tai pahoina, roistoina tai sankareina, kun heitä tarvitaan. Kivipatsasta tekevä kuvanveistäjä sanoo, että hän ei tee veistosta, se on jo siellä, kivessä. Hän vain ottaa liian kiven pois ympäriltä ja jättää sopivasti jäljelle. Joskus se on näköinen, aina ei. Tarinoiden, hauskojen tai jännittävien, onnellisten tai traagisten, kiinnostavien tai tylsien kanssa taitaa olla vähän sama juttu. Kiven sijasta kirjoittaja käyttää materiaalina sanoja. Niistä ei ole puutetta — niitä on maailma täynnä ja uusia keksitään. Niissä, sanoissa, tarinat jo piilevät. Täytyy vain ottaa niitä tarpeeksi, vähän järjestää ja jättää liiat pois. Siinä se on. Uskaltaako joku kustantaa, jaksaako joku lukea sitä, mikä jäi jäljelle, painettiin, se on jo oman tarinansa aihe. Tuliko toivotun näköinen vaiko ei?
Hyvät ja pahat
Ihminen ei synny hyväksi tai pahaksi, hän syntyy ihmiseksi. Ei puukaan synny suoraksi tai kieroksi, se syntyy puuksi. Monessa eri ympäristössä voi puu kasvaa siihen muotoon ja korkeuteen, johon luonto sen tarkoitti: ei ehkä aina virheettömäksi, mutta silti kauniiksi katsella ja tuuheaksi lintujen pesiä. Mutta kun taimen kasvua pahasti häiritään, sen latva katkotaan, se voi myös kasvaa rujoksi. Taimi, joka joutuu varjoon ja imee juuriinsa myrkkynesteet ei kasva terveeksi. Niin voi käydä myös ihmistaimelle. Voi niitä, jotka taimen latvan katkaisevat ja sen juuret myrkyttävät!
Kustantaja
Kirjan valmiiksi saattamisessa on kustantaja työryhmineen ensiarvoisen tärkeä. Tässä tapauksessa minulla on ilo lausua kiitokseni kustantajalle, Kustannus HD:n Arto Pietilälle monista tärkeistä kustannustoimittajan neuvoista sekä kirjan ulkoasusta vastaavalle Hannu Mäkelälle.
Vähintään samansuuruinen kiitos kuuluu myös perheelle, ennen kaikkea vaimolle.
Tietolähteitä:
Loimaan Lehti-mikrofilmit 1930-luvulta
Veikko Paasio: Loimaan kauppalan historia v.1946
Veikko Laakso: Turun kaupungin historia 1918–1970
Turun raitiotieseura: Turun raitiotielinjat
Vanhat Loimaan kartat
Anu Hakala: Housukaartilaiset (Maarian punakaartin naiskomppania) Like 2006
Vanhat VR:n aikataulut
Turun vanhat kartat
Alfa-Laval separaattoriesite v. 1937
Hevosenkenkänaulat: Naulatehtaitten myyntikonttori oy: Hintaluettelo. 1936
Turun murre: Eila Salmi
Henkilöhaastattelut: Heikki Pajunen, Pekka Petäjoki, Kalle Asumalahti
Palaa kirjailijan sivulle