Vaikka vuonna 1944 elettiin toisen maailmansodan aikaa, Aapeli Saarisalolle tarjoutui tilaisuus matkustaa Turkkiin. Hän lähti Suomesta kohti Unkaria, Turkkia ja Israelia, minne oli määränpää.
”Liitin maamatkoihini aina poikkeamisen Saksan yliopistoissa. Aikaa siinä kului, mutta monta asiaa tuli samalla toimitetuksi. Turkin Ankarassa sain tavata entisen nuolenpäätutkimuksen opettajani, professori Benno Landsbergerin, joka Leipzigin virkansa menetettyään oli paennut Saksasta, juutalainen kun oli. Asuin Kaiserin kaupungissa, mistä olin jo lähdössä Jerusalemia kohti. Mutta kuultuani jatkosodan uutisista ja Suomelle vaarallisesta käänteestä, Kannaksen valtauksesta, niin päätin palata Pohjolaan niin kiireesti kuin suinkin.”
Saarisalo oli pian lentokoneessa, joka veikin häntä väärään suuntaan.
”Se oli viimeinen matkustajakone, jota ei ammuttu Balkanilla alas. Onnistuin kuitenkin pääsemään saksalaiskoneella Wieniin. Sieltä matkustin junalla kohti hävitettyä Berliiniä ja edelleen Ruotsiin. Tukholmasta sain yhteyden vaimooni, joka selosti tilannetta niin rauhoittavasti, että jäin kuin jäinkin Ruotsiin. Turkissa pääsin jo ensimmäisellä käynnilläni Istanbuliin. Lähtemättömän vaikutuksen teki kuuluisa Hagia Sofia. Se on kirkko, moskeija, museo, mikä vain. Rakennus on bysanttilaisen arkkitehtuurin huomattavin monumentti.”
Saarisalon esikuvia
Aapeli Saarisalo sai nuorena vaikutteita arkkipiispa Gustaf Johanssonilta ja Mikko Airilalta, jota hän piti Suomen Franciscus Assisilaisena.
”Ammattiini vaikuttaneita historian henkilöitä, Wallinia ja Enebergiä, arvostan suuresti. Heidän elämänsä tosin oli päättynyt jo ennen omani alkamista. Wallinin kirjeisiin kehotan lukijaa tutustumaan. Niitä on julkaistu oppilaitteni Armas Salosen ja Jussi Aron toimittamassa kirjassa »Tutkimusmatkoilla arabien parissa».
Saarisalon kunnioittamia suomalaisista opettajia olivat erityisesti Hjelt ja Tallqvist. Hän oli viimemainitun kaukainen sukulainen. ”Ulkomailla opiskeluaikoinani alkanut tuttavuus opettajieni Altin ja Albrightin kanssa johti sitten pitkään yhteistyöhön.”
Muistelmissaan ”Rymättylän räätälin poika” hän tuo esiin muun muassa sellaiset nimet kuin Ramstedt, Juvelius, Carnarvon, Balfour, Agatha Christie.
”Vaikka olen koko lyhyen ikäni joutunut kynäilemään, en pysty rakentamaan muistelmistani päiväkirjan tapaista teosta”, Saarisalo totesi. ”Kiinnostukseni suurimmasta kohteesta - Pyhästä maasta - sen muinaisuudesta, luonnosta ja ihmisistä olen kirjoittanut tuhansia sivuja.”
Kaivaja ja kartoittaja
Saarisalo on ollut Pyhän maan kaivaja, mutta ulkomailla hänet tunnetaan kartoittajana.
”Kaivaustyötä olen tehnyt vieraitten yliopistojen palveluksessa. Itsenäinen työmuoto, jolla olen edustanut suomalaista tiedettä, on Pyhän maan historiallinen kartoitus nykyaikaisen
arkeologian vaossa. Sen työn olen aloittanut ennen kuin kukaan muu maailmassa. Kun aloitin kaivajana, opin siinä vähitellen vuosien kuluessa lukemaan keramiikan ikämittarikieltä. Keramiikan tyypit esiintyvät kaivauksissa kerrostumien ikäjärjestyksessä.”
Kartoitustyössä keramiikkatyypit näkyvät kaivamattakin mutta ilman kerrostumien ikäjärjestystä pitkin asutuskumpujen laitamia. Niistä Saarisalo saattoi todeta kunkin rauniokummun asutuksen historialliset aikakaudet ja siten arvostella kirkollisen tradition osuvuutta sen valitessa pyhiä paikkoja.
Tieteelliset tutkimuksensa hän kirjoitti kansainvälisille oppineille englannin kielellä - ei suomeksi. Silti hänen suomenkielisiäkään kirjoja ei voida sanoa epätieteellisiksi, vaan ne ovat luotettavia. Jopa romaanini »Astarten uhri» on realistinen, sillä se kuvaa todellista elämää.
”Olen halunnut olla kansantajuinen kertoja. En filosofoi tai opeta, vaan vien lukijan Rymättylän saarilta suuremmille selille.”
Pyhällä maalla
Aapeli Saarisalo ei ollut koskaan mikään säännöllinen päiväkirjan pitäjä. Vuonna 1924 liikkuessaan stipendiaattina hän oli velvollinen tekemään matkakertomuksen, mutta muuten hän oli enemmän spontaani kulkija kuin tarkkojen suunnitelmien mies.
Jo nuorena Saarisalo toivoi saavansa matkustaa Jerusalemiin, ja siinä toivossa hän oli oleskellut Englannissa pari vuotta. Sitten, kun matkakuume näytti nousevan kestämättömäksi, hän sai luvan lähteä. Kanaali ylittyi yöllä ja seuraavana aamuna Saarisalo oli jo Pariisissa, mistä matka jatkui heti Sveitsiin.
Beatenbergissä hän neuvotteli suomalaisen opettajansa professori Hjeltin kanssa tulevasta ohjelmasta Pyhällä maalla. Matkanteko oli katkonaista ja hidasta, sillä nuorimies käytti paikallisjunia.
Italian satamakaupunkiin, Triesteen, saavuttuaan hän ei tiennyt vielä laivasta, jolla pääsisi Välimeren yli. Sitä etsiessään hän tapasi juutalaisia, Varsovan pakolaisia, joilla oli sama matka.
”Heidän seurassaan vietin ensimmäisen yöni eräässä Triesten puistossa. Meitä oli kaikkiaan noin 250 henkeä lastilaiva Abbazian kannella, jonne pääsimme jo seuraavaksi yöksi, vaikka laiva lähti vasta aamulla. Laivan kannelta ennätin varaamaan itselleni hyvän makuupaikan. Aivan reunakaiteen vieressä on laivassa vesikouru ja sen syvennyksessä nukuin yöni. Kun kouruun kylkensä sovitti, sai siitä sellaisen tuen, ettei laivan keinuessa voinut kierähtää paikoiltaan. Vuorasin kourun sanomalehdillä, sillä muuten olisi auringon irrottama terva liannut vaatteeni. Mutta sateella paperiset vuodevaatteet kuitenkin liukenivat altani.”
”Triestestä olin varannut jotakin evästä, mutta kun leipä oli kortilla ja sitä sai vain puolikkaan, en voinut ottaa suurtakaan eväslaukkua. Juomavedestäkin oli puutetta. Sipulia olin saanut ostaa pussillisen ja sitä riitti ainakin yksi päivää kohti koko matkan ajaksi, vaikka matka venyi oletettua kauemmin. Näimme päällystön salongista heitettävän aterian jätteitä mereen. Se nostatti harmia meissä kansimatkustajissa, jotka monen ukkossateen kastelemina värjöttelimme ulkosalla vieri vieressä. Yöksi yritimme etsiä suojaa miehistön hyttien käytäviltä, mutta ennen pitkää meidät ajettiin rähisten ja potkien pois. Kellään meistä ei ollut makuuvaatteita. Ainoastaan matkalaukku riitti päänaluseksi.”
Palaa kirjailijan sivulle