TS/Jonny Holmén
Turkulaisen Maire Leppäsen monivaiheisessa
elämässä olisi aineksia useampaankin kirjaan.

Maire tilitti syöpänsä kirjaksi
Turkulainen Maire Leppänen on tuore esikoiskirjailija, vaikka ikää hänelle on kertynyt jo seitsemisenkymmentä vuotta. Mairen kirja on nimeltään Mysteeri - kyhmy kainalossa, ja sen pääosassa on yhdeksän vuotta sitten havaittu, lähtökohdaltaan tuntematon syöpä, jota vastaan Maire kävi vuoden ajan uuvutustaistelua.

Tuon vuoden aikana Mairelle tehtiin neljä leikkausta ja hän kävi lukemattomissa tutkimuksissa. Varsinaista syöpäkasvainta, primäärituumoria, ei koskaan löytynyt.

Tänään Maire kertoo voivansa hyvin. Hän käy kerran vuodessa syöpätarkastuksessa, mutta mysteeri on säilynyt mysteerinä.

- Eräässä haastattelussa TYKS:n psykiatrian apulaisprofessori sanoi, että minun syöpäni on koteloitunut ja että kun ja jos se puhkeaa, voi olla niin raju, että mitään ei ole tehtävissä.

- Tämä on hyvä tietää. Muistutankin nyt itseäni tuon tuostakin: Ole valmis!, Maire sanoo kirjassaan.

Sairauden ajan Maire piti päiväkirjaa, johon kirja pääosin perustuu. Mukana on muistumia myös kauempaa. Lapsuudesta, nuoruudesta, vaikeilta ajoilta, jotka ehkä kuitenkin ovat valmistaneet ja antaneet edellytyksiä tulevien vaikeuksien kohtaamiseen. Ja jotka sisältävät aineksia useampaankin kirjaan.

Karjalan tyttöjä
Maire on syntyisin Karjalan tyttöjä, kotoisin Soanlahdelta, Laatokan pohjoispuolelta. Sieltä talvisota ajoi hänet viisivuotiaana evakkoon perheensä kanssa, johon kuului yhdeksän lasta. Vanhin jo sodassa, nuorin vasta syntymässä.

Perhe sijoitettiin Hankasalmelle, jossa asumuksena oli kylmä, pieni torppa ja leipää jouduttiin kerjäämään parempiosaisilta.

- Kerjuukokemus on minulle ikuinen trauma. Pelkään vieläkin sitä, että joudun anelemaan oikeuttani elää, Maire sanoo.

Paluu Karjalaan oli sen sijaan ratkiriemukas kokemus.

- Äiti lauloi ortodoksista virttä, isä renkutti Elämää juoksuhaudoissa ja minä perässä. Talo oli pystyssä, mutta venäläisten jäljiltä surkeassa kunnossa. Talo saatiin kuitenkin korjattua, ja sitten oltiin mukamas hyvin onnellisia, Maire muistelee.

Uusi lähtö Karjalasta oli kuitenkin edessä vuonna 1944, ja silloin se oli lopullinen. Mairen osalta matka jatkui vielä Ruotsiin, jonne äiti päätti lähettää kaksi nuorimpaansa sotalapsiksi.

- Äiti halusi varmuuden siitä, että joku meistä jää henkiin, mutta enhän minä sitä silloin ymmärtänyt.

Ruotsissa meni kolme vuotta, joiden aikana Maire ruotsalaistui niin, ettei olisi millään halunnut enää lähteä takaisin Suomeen, kun kutsu kävi.

Junalla Siperiaan
- Taas katkaistiin lapselta juuret, vietiin ihmissuhteet. Junassa kuvittelin, että ollaan menossa Siperiaan, että elämä on yhtä helvettiä. Perhe asui Toholammella. Oli nöyryyttävää tulla pieneen mökkiin, jossa vilisi tuntemattomia puolipukeisia miehiä. Isä ja veljethän ne olivat, mutta silti...

Parikymppisenä Maire lähti takaisin Ruotsiin puoleksitoista vuodeksi töihin, mutta palasi sitten sisarusten vaatimuksesta ´kotimaahan hoitamaan halvaantunutta äitiään.

- Se oli virhe, siitä alkoivat vihan ja katkeruuden vuodet, joista en halua edes puhua, Maire sanoo.

Naapurin mies onneksi huomasi tytön tukalan tilanteen ja hankki hänelle työpaikan Kokkolasta.

Uusi toivo heräsi, Maire tapasi tulevan miehensä, perheeseen syntyi tytär, lähdettiin taas Ruotsiin - tällä kertaa kultaa vuolemaan - ja palattiin Suomeen, kun tytär tuli kouluikään.

- Tulimme Turkuun. Ja minun täytyy sanoa, etten ollut koskaan tuntenut olevani missään oikein kotonani ennen kuin Turussa. Turku on hyvä kaupunki, ja kun turkulaiseen tutustuu, saa luotettavan ystävän, Maire hehkuttaa.

Kirjansa Maire Leppänen on kirjoittanut ainakin osittain halusta kertoa tarinansa mahdollisille kohtalotovereilleen.

- Kaipasin syöpätutkimusteni eri vaiheissa toisten potilaiden henkilökohtaisia kokemuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja näkemyksiä, mutta en löytänyt niitä mistään, Maire sanoo.