Kroonista väsymysoireyhtymää ja epilepsiaa sairastava, sisäilmasairas sosiaalitieteiden yliopisto-opiskelija Joni Lappalainen otti ensikosketuksen fantasiakirjallisuuteen peruskoulun seitsemännellä luokalla. Silloin hän luki ahmien Christopher Paolinin Eragonia. Mystiikka sekä arvoituksellisuus olivat niitä vastaamattomia kysymyksiä, jotka sitoivat Paolinin kirjan yhdeksi — tekivät siitä kiinnostavan. 13-vuotiaaseen poikaan Paolini teki vaikutuksen myös sen vuoksi, että hän oli vasta 15-vuotias aloittaessaan Eragonin kirjoittamisen. ”Myös nuoresta voi tulla kirjailija”, Joni ajatteli ja rakasti kirjoittamista. Äidinkieleen tuli kirjoittaa oma tarina, jolloin syntyi ajatus Verdianin tarustosta.

Verdianin tarusto oli sidottu elementtikivien ympärille. Päähenkilö oli jo vuoden 2007 hahmottelussa ihmispoika Feron. Tarina jäi tuolloin pöytälaatikkoon odottamaan oikeaa hetkeään — vuotta 2013. Edellinen vuosi oli muuttanut paljolti Jonin elämää, kun hän sairastui vakavasti hometoksiineista opiskellessaan ammattikorkeakoulussa. Koulu jäi kesken sairauskierteiden pahentuessa, kunnes hänellä diagnosoitiin sisäilmasairaus, monikemikaaliyliherkkyys, krooninen väsymysoireyhtymä, epilepsia, kilpirauhasen vajaatoiminta, migreeni ja astma.

Lääkitykset sekä lisäravinteet — mutta ennen kaikkea altistuksen välttäminen — toivat helpotusta oireisiin. Vähitellen terveys koheni. 2013 valtasi halu jatkaa tuota pöytälaatikkotarinaa jo siksi, että nyt oli vapaata aikaa. Joni opiskeli rinnalla avoimessa yliopistossa ja tuli myöhemmin hyväksytyksi näillä opinnoilla Itä-Suomen yliopistoon sosiaalitieteiden päätoimiseksi tutkinto-opiskelijaksi Kuopioon. Verdianin tarustoon oli helppo samaistua, upottautua mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, joka syntyi pelkän mielikuvituksen tuotteena. Harrastuskirjoittamisesta tuli pian jotakin, mitä tuli tehtyä enemmän ja enemmän. Hupi muuttui todelliseksi paloksi.

Kirjoittamalla oman kirjansa ja julkaisemalla sen Joni haluaa antaa esimerkin muille terveytensä kanssa kamppaileville — varsinkin usein vääryyttä kokeville sisäilmasairaille sekä CFS-potilaille — ettei mikään ole mahdotonta, kun uskoo itseensä sekä tekemiseensä. Elämä on vaikeaa, mutta tärkeintä on säilyttää oma itseluottamus. Jokainen meistä CFS-potilaista on tullut tähän maailmaan selviytymään, joten ei anneta sen potkia päähän.

— Kiitos lukijoilleni, joiden toivon viihtyvän kirjani parissa.

Joni Lappalainen