Timo Koivusalon esipuhe
"Masa Niemi, mies pieni", kuten Tapio Rautavaara lempeästi ystäväänsä kutsui. Masa Niemen persoona pitää sisällään sen kautta aikain ja eri kulttuureissa aikalaisiaan hauskuuttaneen koomikkohahmon, jonka työssä ja elämänkohtalossa kepeä ja raskas, hauska ja traaginen, hilpeä ja haikea, synkkä ja valoisa, myrsky ja tyven, käyvät jatkuvaa kaksinkamppailua. Nuo eri puolet ovat joka hetki läsnä ja kaikkien nähtävissä. Se tekee esiintyjästä alastoman ja samalla niin kirpaisevan toden, että katsojan on sen eri särmissä helppo nähdä myös jotain itsestään.
Surullisen hahmon ritari, jonka komiikassa ilon ollessa riehakkaimmillaan, ja suusta purkautuvan "puaha-hahaa" naurun raikuessa, välähtää silmissä jotain tummaa ja äärimmäisen surumielistä, kadoten samantien, uuden ilonpidon alle, ennen kuin siitä ehtii saada otetta. Ne ilonhetket ja vapauttavat naurut, joita Masa Niemi tarjosi sodasta toipuville sukupolville ja heidän jälkeläisilleen, olivat äärimmäisen tärkeää raaka-ainetta jälleenrakentamisen rasittamalle kansalle. Mustelmilla olevan mielen lääkitsemistä, jolle heidän aikansa ei ymmärtänyt antaa sitä arvoa mikä sille kuului. Iltamakiertueilla ja elokuvissa nauranut kansa sai tarvitsemaansa terapiaa, unohtaakseen hetkeksi arkensa ankeuden, eikä yhteiskunnalta kulunut penniäkään tuon henkisen huollon tarjoamiseen, päin vastoin, valtio vielä rokotti hyvän mielen tuottamisesta huviveron muodossa. Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta reiluako, mie vaan kysyn? Kun Masa Niemi elokuvan kuvauksissa, Pätkän hahmossa joutui nostetuksi nosturilla, vaijeri kaulukseen kiinnitettynä kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen roikkumaan, ei häntä päästänyt pälkähästä stuntman, sijaisnäyttelijä, joka olisi sen hänen puolestaan tehnyt. Ei liioin alapuolella odottanut turvaverkkoa, joka olisi ottanut miehen vastaan, jos jokin olisi mennyt pieleen. Tuo kohtaus vertautuu suoraan Masa Niemen omaan elämään.
Pienikokoinen rumpali Viipurista, joka melkein katoaa valtavan bassorummun taakse. Estradikoomikko, näyttelijä, Puupään kaveri Pätkä. Mies joka sanoi juovansa tieteellisesti, pitääkseen vireen yllä pitkillä iltamakiertueilla. Mies jonka kohtalona oli aina olla jollakin tavalla se kakkosmies, se toinen hauska, jolle kiertuekaverit ilveilivät, ettei noin lyhyt mies voi mennä edes pitkäkseen. Tai missä perse loppuu, niin puolipohjat alkaa. Sitäkö oli Masa Niemi, koomikko? Yleisö luulee tuntevansa hänet, tietää kuka hän on ja mitä hän tekee, mutta oikeastaan kukaan ei tiedä hänestä juurikaan mitään. Mistä hän tuli kun esirippu aukesi, minne hän meni, kun aplodit vaimeni? Mitä hänen mielessään liikkui, mitä hän pelkäsi, mistä unelmoi? Niin on ollut aina kaikkien unohtumattomien esiintyjien kohdalla kautta maailman. Me kuvittelemme tuntevamme ja jopa omistavamme heidät, sen hetken kun heille on käyttöä.
Yleisö ei ikinä voi, eikä sen pidäkään tietää mitä esiintyjän mielessä liikkuu. Kansa ei koskaan saa nähdä koomikon kyyneleitä. Masa Niemen hahmo oli mielessäni voimakkaana, kun aikoinaan kirjoitin laulua nimeltä: Koomikon kyyneleet. On hienoa, että hänen hahmonsa ja komiikkaansa elää edelleen 25:ssä elokuvassa. Niiden myötä hänen synnynnäisen koomikon totinen olemuksensa taas ilmestyy, milloin valkokankaalle, milloin television ruutuun ja kirvoittaa naurun esiin vielä vuosikymmenien takaakin. Vaikka hänen elämänsä jäi valitettavan lyhyeksi, niin hänen työnsä merkitystä ei kukaan voi väheksyä. Kiitos tämän kirjan tekijälle, on erittäin hienoa, että tämä kirja näkee päivänvalon ja olkoon se kunnianosoitus taiteilijalle meiltä hänen ihailijoiltaan, muistuttaen että kaikki ei ole kadonnut ja ollut turhaa. Eikö jo ollutkin korkea aika, mie vaan kysyn?
— Timo Koivusalo
Palaa kirjan sivulle