Varhaisin muistoni taitaa olla joen syksyiseltä jäältä Kauhavan Ylikylästä. Muistan ihmetelleeni jään sisässä olleita ilmakuplia. Ne tuntuivat minusta jotenkin eläviltä olennoilta. Olin noin 3-4-vuotias.

Isäni oli maanmittausinsinööri. Äiti oli kotona hoitamassa meitä kolmea poikaa, joista minä olen vanhin. Kouluvuosieni aikana jouduin muuttamaan koulua monta kertaa. Isän ammatin takia muutimme Kauhavalta Lohtajalle, takaisin Kauhavalle, sitten Vimpeliin ja Lappajärvelle. Siellä ei ollut lukiota, joten kävin lukiota vielä Pietarsaaressa ja pääsin lopulta ylioppilaaksi Vimpelin yhteiskoulusta. Jokaiseen uuteen luokkaan mennessä sieltä oli itselleen paikka löydettävä. Muistan, että se oli aika hankalaa, vaikka siihen aikaan pidettiin aivan normaalina, että koulua vaihdettiin, kun perhe vaihtoi paikkakuntaa.

Tulin aikoinani Helsinkiin opiskelemaan ja sille tielle jäin. Kyllä minä Pohjanmaallakin edelleen aikaa paljon vietän.

Seuraan pesäpalloa aika innokkaasti vieläkin. En usko, että kukaan, joka on koulupoikana asunut Vimpelissä, on voinut välttyä ainakin jonkin asteiselta kiintymykseltä lajiin.

Siinä kävi oikeastaan niin päin, että julkaisin ensimmäiset kirjani jo opiskeluaikana, ja vaikka en kehdannutkaan vielä kahden kirjan jälkeen itseäni kirjailijaksi nimittää, niin kyllä oikeastaan kirjailijasta tuli insinööri. Siinäkin ammatissa olin 12 vuotta.

Työskentelen aika säännöllisesti mutta en yleensä minkään pakkoaikataulun mukaan.

Kirja kertoo aselastista, jonka Jukka ja Eino Rahja saivat Pietarista; Lenin antoi heille luvan hakea Pietari Paavalin linnoituksesta junalastillisen kivääreitä, kuularuiskuja, tykkejä, ammuksia ja pari
panssariautoakin ja tuoda ne punakaarteille Suomeen. Vallankumous ehdittiin julistaa Helsingissä jo ennen junan saapumista, ja punakaartit olivat aluksi aika aseettomia.

Siitä on hiukan ristiriitaisia tietoja, mutta suunnilleen kai aseita ja ammuksia oli 15 000 kivääriä, pari miljoonaa patruunaa, 30 konekivääriä, 10 kolmen tuuman kenttätykkiä, kuusi junanvaunullista
tykkien ammuksia ja kaksi panssariautoa.

Asejunan tapahtumista ei ole kovin tarkkoja mukana olleiden kertomuksia, mutta junan kulkureitti ja aikataulu on kyllä tiedossa. Olen ottanut sellaisen kannan kirjoittamiseen, että dokumentoidut asiat on oltava oikein, muut saa keksiä. Olen penkonut alan kirjallisuutta ja saanut myös hyvin paljon kirjallisuutta ja arkistomateriaalia kustantajalta.

En usko, että aihetta erityisesti on vaiettu, paremminkin luulen, että sitä ei ole vain huomattu kirjailijoiden ja toimittajien taholta.

En osaa ajatella kirjojen kirjoittamista siltä kannalta, että kuinka tärkeitä niiden aiheet ovat. Kirjoitan asioista, jotka kiinnostavat minua itseäni. Tämä kiinnosti.

Punaisten suunnitelmalle oli saatu lupa itse Leniniltä. Hän kannusti ja tuki Suomen työläisiä vallankumoukseen. Toisaalta hän myönsi maalle itsenäisyyden! Aika erikoista.

Leninin osuus Suomen itsenäisyyteen on ollut kyllä tiedossa pitkään, samoin se, että Rahjan veljekset tunsivat Leninin hyvin. Mielenkiintoista on ollut lukea, kuinka Rahjan veljesten maine, erityisesti Eino Rahjan maine, on mustattu Suomen historiassa sekä vasemmiston että oikeiston puolella. Sellainen herättää kirjailijassa aina sympatioita henkilöä kohtaan.

Asejunan lasti päätyi rintamalle aika nopeasti. Se ei kuitenkaan auttanut punaisia voittoon, mutta turhaa verenvuodatusta se varmasti lisäsi.

Turhaa verenvuodatusta oli tietysti koko sota, ei siitä mitään yksittäistä tekijää voi nostaa muita isommasti esille muutoin kuin historian jälkiviisautena.

Idea ja aihe kirjaan tuli Kustannus HD:n puolelta Arto Pietilältä. Minusta aihe oli mielenkiintoinen ja kirjoittamisen arvoinen.

Kyllä jokainen ihminen on sillä tavalla rakennettu, että kiitos tuntuu mukavammalta kuin haukut.

Monenlaista puuhaa tässä on, eteenpäin mennään.

Parhainta kirjoitusaikaa. Valo lisääntyy, mieliala on hyvä, työ luistaa.